Kun sanat loppuvat

Mitkä ovat ne asiat, joilla on todellista merkitystä?
Miksi ihminen luulee osaavansa, tietävänsä ja hallitsevansa?
Mikä on oikeasti tärkeää?

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tullut tilanteeseen, jossa sanat loppuvat.
Ei ole mitään, mitä voisi sanoa tai tehdä.
Ei mitään, millä voisi ystävän tuskaa lievittää.

Se suru ja ahdistus, jota itse kokee, on musertavampaa kuin mikään aikaisemmin.
Ja silti se on vain kalpea aavistus heidän tuskastaan.
Miten ihminen voi sellaisesta selvitä?

Miksi?
Yksinkertainen kysymys, johon ei koskaan löydy vastausta.

Ja elämä jatkuu kuitenkin.
Vaikka se tuntuu väärältä.
Välillä jopa rumalta ja epäoikeudenmukaiselta.
Sekunti kerrallaan, minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan...

Sanotaan, että ihmiselle annetaan kannettavaksi taakka, jonka hän jaksaa kantaa.
Voiko se olla totta?
Miksi toisille annetaan kannettavaksi niin paljon?

Eikä se taakka taida koskaan keveämmäksi muuttua.
Sitä vain tottuu kantamaan mukanaan.
Loppuun asti.

 Olen löytänyt vain kaksi asiaa, joilla on merkitystä:
1. Se, miten kohtaan toisen ihmisen. Joka ainoalla kerralla on merkitystä.
2. Se, miten kohtaan Jeesuksen. Joka ainoalla hetkellä on merkitystä.