Kun sanat loppuvat

Mitkä ovat ne asiat, joilla on todellista merkitystä?
Miksi ihminen luulee osaavansa, tietävänsä ja hallitsevansa?
Mikä on oikeasti tärkeää?

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tullut tilanteeseen, jossa sanat loppuvat.
Ei ole mitään, mitä voisi sanoa tai tehdä.
Ei mitään, millä voisi ystävän tuskaa lievittää.

Se suru ja ahdistus, jota itse kokee, on musertavampaa kuin mikään aikaisemmin.
Ja silti se on vain kalpea aavistus heidän tuskastaan.
Miten ihminen voi sellaisesta selvitä?

Miksi?
Yksinkertainen kysymys, johon ei koskaan löydy vastausta.

Ja elämä jatkuu kuitenkin.
Vaikka se tuntuu väärältä.
Välillä jopa rumalta ja epäoikeudenmukaiselta.
Sekunti kerrallaan, minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan...

Sanotaan, että ihmiselle annetaan kannettavaksi taakka, jonka hän jaksaa kantaa.
Voiko se olla totta?
Miksi toisille annetaan kannettavaksi niin paljon?

Eikä se taakka taida koskaan keveämmäksi muuttua.
Sitä vain tottuu kantamaan mukanaan.
Loppuun asti.

 Olen löytänyt vain kaksi asiaa, joilla on merkitystä:
1. Se, miten kohtaan toisen ihmisen. Joka ainoalla kerralla on merkitystä.
2. Se, miten kohtaan Jeesuksen. Joka ainoalla hetkellä on merkitystä.

Äitinä

Olen ollut äiti pian neljätoista vuotta.

Eilen vietimme äitienpäivää rennosti ja rauhallisesti kisareissusta palautuen.

Herkullista aamupalaa, kiireetöntä ulkoilua ja hyvää ruokaa.

Äitiys on ollut minulle alusta asti luontevaa.

Tulin äidiksi nuorena eikä ystävilläni vielä ollut lapsia.

Asuimme satojen kilometrien päässä sukulaisista

ja saimme mieheni kanssa ihan rauhassa muodostaa

omat tapamme olla vanhempia.

Esikoisen syntymän jälkeen sain mielestäni

parhaimman neuvon vanhemmuuteen liittyen.

Sairaalan fysioteraupeutti ohjeisti vauvan hoitoon

ja äidin kuntoutumiseen synnytyksen jälkeen.

Lopuksi hän kuitenkin sanoi sanat,

jotka ovat olleet voimavaranani koko äitiyden ajan:

"Sinulle tullaan antamaan paljon hyvää tarkoittavia ohjeita ja neuvoja äitiyteesi liittyen.

Niitä kannattaa kuunnella mutta muista, että sinä tunnet lapsesi parhaiten

ja tiedät itse, mikä on teille parasta."

Nyt lapsia on viisi, jokainen ihana ja hurmaava oma persoonansa.

Olen parhaani mukaan lapsiani yrittänyt kasvattaa

mutta vähintäänkin yhtä paljon lapseni ovat kasvattaneet minua.

Ja molemminpuolinen kasvaminen jatkuu edelleen.

Lasten kasvaessa myös haasteet kasvavat ja yhä usemmin saa kysyä itseltään,

miten minun nyt tulee toimia.

Juuri tällä hetkellä vanhemmuus vie suuren osan energiasta.

Haasteita on monenlaisia, kun lapsia on monessa eri kehitysvaiheessa.

Joskus miettii, miten saa itsestään jaettua riittävästi kaikille.

Äitiys on raskasta, ihanaa, aikaa vievää, loputonta,

lumoavaa, palkitsevaa, yksi elämän suurimmista lahjoista

ja paljon, paljon muuta.

Paras homma, mihin koskaan olen ryhtynyt. :)

Kuvassa perheen 11v. joka heitti kisan jälkeen

kesän ensimmäiset kärrynpyörät paljain jaloin nurmikolla.

Ja kisareissu oli muuten menestys;

kolme mitalia meidän perheeseen valtakunnallisella tasolla.

Tämä äiti on kyllä niin ylpeä! :)

Toukokuu

Toukokuu on mielestäni yksi parhaimmista kuukausista.

On mahtavaa seurata luonnon heräämistä.

Erityisesti tässä kodissa luonto on läsnä, koska talossamme on paljon ikkunoita kaikkiin ilmansuuntiin. Ihana esikoinen lupautui pesemään taskurahan puutteessa kaikki talon ikkunat, mikä sopii minulle oikein hyvin. Ikkunan pesu ei todellakaan ole mielipuuhiani. Olohuoneen ja kuistin ikkunat on jo pesty, jäljellä on "enää" reilut kaksikymmentä ikkunaa...

Toukokuu aloitettiin perinteisesti simalla, munkeilla ja kisapäivällä. Menestyksekkään kisailun jälkeen lapsilta puristettiin viimeisetkin mehut kylpylän altaissa ja illalla uni maistui kaikille. Ensi viikolla suuntaan kolmen vanhimman lapsen kanssa pääkaupunkiseudulle kisailemaan. Teemme ihan oman reissun "isojen" kanssa, pienet jäävät isän kanssa kotiin.

Toukokuuhun sisältyy myös toinen kisareissu Etelä-Suomeen, pienempiä kisoja omalla seudulla, äitienpäivä, synttäreitä ja kaiken kruunuksi kesäloman aloitus. Tai muu perhe lomailee, yrittäjä elää tilanteen mukaan.

Vappuna pääsin myös vaeltelemaan meren rantaan ja nämä kuvat ovatki kännykällä napsittuja kuvia vielä niin kovin hyisestä merestä. Vapun sää olikin hyvin perinteinen; aamupäivän valtavia tiskirättejä muistuttava räntäsade vaihtui iltapäivän auringonpaisteeseen. Hieman kyllä kaipailin juuri edellisellä viikolla kesäsäilöön kiikutettamiani toppavaatteita. Pakko on kuitenkin uskoa, että kyllä ne lämpimät säät sieltä tulevat.