tiistaina, heinäkuuta 09, 2013

Pihalla

Vaikka tänä kesänä on oltu paljon reissun päällä, on kotonakin ehditty puuhastella.
Kesäaikaan suurin osa puuhastelusta tapahtuu pihalla ja sen kyllä huomaa.
Sisällä käy aina jostain syystä pyörremyrsky sillä aikaa, kun olen pihalla.
Kumma juttu.


Pihalla puuhastelu sisältää monenmoista.
Rakentamista, siivousta, maalausta, perkkausta, latomista, kaivamista ja vaikka mitä.



Muutaman kerran olen muistanut kuviakin napsia pihalla pyöriessäni.


Pihamme kasvit lisääntyvät vähitellen, kiirettä ei ole.
Sieltä löytyy kuitenkin jo monta ihanuutta.
Tässä muutama otos niistä.



Pihalta löytyy nyt paljon kesäkuussa kukkivia perennoja ja pensaita.
Seuraavaksi täytyy keskittyä myöhemmin kukkiviin lajikkeisiin,
jotta kukkaloistosta saisi nauttia koko kesän.


Jalopionit ovat ylivoimaisesti suurimpia suosikkejani kaikista pihan kasveista.
Minulla on niitä valkoisena, vaaleanpunaisena ja punaisena.


Tämä kaunokainen hurmasi minut täysin aloittaessaan kukintansa!
Ensimmäinen kukista oli valtavan suuri ja hohtavan pinkki.
Minun täytyi käydä ihastelemassa sitä monta kertaa päivässä.


Valkoisia pioneita minulla on kahdenlaisia ja nekin kukkivat tää vuonna.
Viime vuonna istutetut punaiset pionit piilottelivat vielä kukkiaan.
Jokohan ensi vuonna?


Kasvulavoihin en tänä vuonna ehtinyt hankkia muita hyötykasveja kuin yrttejä.
Kesäkukat paikkaavat tilannetta.


Äidiltä saatu raparperi viihtyy laatikossaan ja kasvattaa varsiaan niin,
että emme ehdi niitä syödä vaikka keittäisimme kiisseliä joka päivä.
Taustalla näkyy myös prinsessaperunoiden komeat varret.


Salaatit, retiisit, porkkanat ja sipulit ovat hyvässä vauhdissa.
Herneet sen sijaan ovat kadonneet.
Harmi.


Kuunliljat viihtyvät hyvin pihan paahteisellakin puolella.


Poimulehteä vein lahjaksi ystävälle vuosia sitten.
Sama ystävä jakoi omistaan tälle meidän uudelle pihalle
ja nyt niitä on meilläkin pitkä rivi.


Naapurilta saadut mansikat tuottavat satoa
 ja taistelemme herkuista lintujen kanssa.
Linnut ovat tällä hetkellä voitolla.


Tänään piipahdin puutarhan alennusmyynneissä ja
huomenna ostoksille etsitään paikat pihalta.
Nyt lenkille tyttären kanssa! :)

tiistaina, heinäkuuta 02, 2013

Sumuisella rannalla

Kesäkuu kului kuin siivillä.
Olemme reissanneet ympäri Suomenmaata pohjoisesta etelään,
Keski-Suomesta länsi-rannikolle.
Ensi viikonloppuna lastaan auton täyteen hurmaavia nuoria neitosia
ja hurautan kohti Itä-Suomea.
Tämän kesä täyttyy lukuisista kilometreistä
ja hienoista kokemuksista.

Viime päivinä on saatu nauttia sekä helteistä että sateista.
Merenrannalla ihastelin sumua, joka piilotti taivaanrannan.
Lapset leikkivät vedessä ja rantakalliolla
ja minä napsin puhelimella kuvia.
Kameraa en ole kantanut mukanani koko kesänä,
koska puhelimeni kykenee tallentamaan muistot lahes yhtä hyvin.
Edelleen haaveilen paremmasta kamerasta
ja suunnitelmat sen suhteen ovatkin ehtineet jo hieman muuttua.

Tässä kuitenkin aimo annos niitä puhelimella tallennettuja hetkiä,
olkaa hyvä:







Testailin kuvatessani myös puhelimen kameran eri toimintoja. Tässä vielä seepia-tehosteella otettuja kuvia:











maanantaina, kesäkuuta 10, 2013

Prinsessaperunoita

Edellisen kotimme pihamaalla meillä oli pieni kasvimaa
ja siellä muutama rivi myös perunaa.
Tämän kodin parissa on ollut vielä niin paljon puuhastelua rakentamisen
ja muiden pihahommien parissa,
että kasvimaan laitolle ei ole ollut aikaa.
Nyt meillä on kuitenkin perunat maassa
ja työn tekijästä päätellen meille kasvaa prinsessaperunoita!



Ihan eivät prinsessavoimat yksin saaneet perunoita maahan.
Tarvittiin myös hieman konevoimaa.



Ja olihan prinsessalla apuna myös muutama työmies.





Nyt odotellaan työmiehiä jalkapalloharjoituksista kotiin,
jotta päästäisiin tekemään kesän ensimmäinen reissu päivystykseen.
Sain yhden suuren tikun pois isomman prinsessan varpaasta
mutta toinen samanmoinen sinne taisi vielä jäädä.
Voihan harmitus! :(


perjantaina, kesäkuuta 07, 2013

Lapissa

Otimme heti kesän alkajaisiksi irtioton arjesta
ja auton nokka suunnattiin kohti pohjoista.
Ylläs on minulle tuttu jo lapsuudesta mutta vasta aikuisena
olen päässyt tutustumaan pohjoisen kesään.
Tänä vuonna helteet ovat hellineet Pohjois-Suomea
ja luontokin on aikataulusta edellä.
Voi, kuinka ihanaa ja kaunista siellä onkaan!

Toukokuu ja kesäkuun alku on pohjoisessa
vuoden hiljaisinta aikaa turistien osalta ja väkeä olikin todella vähän.
Tuntui ylelliseltä nauttia hiljaisuudesta.
Säät suosivat meitä, vain yhtenä päivänä lämpötila
tippui lähes 20 astetta ja sade virkisti luontoa. 

Ohjelmaamme kuului vaellusta, juoksulenkkejä,
pyöräilyä, jalkapalloa ja rauhallista oleskelua.
Rentoutumista.
Otimme hieman uhkarohkeasti tavoitteeksi kiivetä
koko porukalla Kesänki-tunturille Pirunkurua pitkin.
Uhkarohkeaksi suunnitelman teki tuo meidän pienin retkeilijä,
joka on vasta kolmevuotias.

Ja jälleen kerran yllätyin luonnon lumosta ja vetovoimasta.
Pienimmät odottivat joka päivä tunturille kiipeämistä.
Ja kuinka reippaita he olivatkaan! Pieninkin jaksoi ihan itse kävellä suurimman osan vaelluksesta, vain muutaman kerran keikkui isänsä hartioilla pienen pätkän.
Ja viisivuotias reippaili omin voimin lähes koko matkan. 

Voi, kuinka hienoa olikaan ylhäältä ihailla maisemia
ja ihmetellä kaukana alhaalla siintävää järveä.
Juurihan olimme järven toisesta päästä vaelluksen aloittaneet!
Itse jaksaisin ihastella tunturilta siintäviä maisemia vaikka kuinka kauan.
Kuinka rauhoittavaa onkaan katsella niin kauas!

Vaelsimme kylmää päivää lukuun ottamatta joka päivä.
Joukon pienimmät säätelivät matkojen pituudet ja matkavauhdin.
Luonnosta löytyi vaikka mitä ihmeteltävää ja hyttysistäkin vain muutama oli liikkeellä.
Isommat tytöt heittivät myös talviturkit jäätävän kylmään tunturipuroon. 

Kaksi lapsista päätti jäädä vielä jatkamaan luontoretkiä mummun ja pappan kanssa,
joten kotikin on nyt normaalia hiljaisempi.
Vaikka reissussa on mukavaa, niin mukavaa on myös palata kotiin.

















maanantaina, toukokuuta 27, 2013

Kun sanat loppuvat

Mitkä ovat ne asiat, joilla on todellista merkitystä?
Miksi ihminen luulee osaavansa, tietävänsä ja hallitsevansa?
Mikä on oikeasti tärkeää?

Olen ensimmäistä kertaa elämässäni tullut tilanteeseen, jossa sanat loppuvat.
Ei ole mitään, mitä voisi sanoa tai tehdä.
Ei mitään, millä voisi ystävän tuskaa lievittää.

Se suru ja ahdistus, jota itse kokee, on musertavampaa kuin mikään aikaisemmin.
Ja silti se on vain kalpea aavistus heidän tuskastaan.
Miten ihminen voi sellaisesta selvitä?

Miksi?
Yksinkertainen kysymys, johon ei koskaan löydy vastausta.

Ja elämä jatkuu kuitenkin.
Vaikka se tuntuu väärältä.
Välillä jopa rumalta ja epäoikeudenmukaiselta.
Sekunti kerrallaan, minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan...

Sanotaan, että ihmiselle annetaan kannettavaksi taakka, jonka hän jaksaa kantaa.
Voiko se olla totta?
Miksi toisille annetaan kannettavaksi niin paljon?

Eikä se taakka taida koskaan keveämmäksi muuttua.
Sitä vain tottuu kantamaan mukanaan.
Loppuun asti.

 Olen löytänyt vain kaksi asiaa, joilla on merkitystä:
1. Se, miten kohtaan toisen ihmisen. Joka ainoalla kerralla on merkitystä.
2. Se, miten kohtaan Jeesuksen. Joka ainoalla hetkellä on merkitystä.

maanantaina, toukokuuta 13, 2013

Äitinä

Olen ollut äiti pian neljätoista vuotta.
Eilen vietimme äitienpäivää rennosti ja rauhallisesti kisareissusta palautuen.
Herkullista aamupalaa, kiireetöntä ulkoilua ja hyvää ruokaa.

Äitiys on ollut minulle alusta asti luontevaa.
Tulin äidiksi nuorena eikä ystävilläni vielä ollut lapsia.
Asuimme satojen kilometrien päässä sukulaisista
ja saimme mieheni kanssa ihan rauhassa muodostaa
omat tapamme olla vanhempia.

Esikoisen syntymän jälkeen sain mielestäni
parhaimman neuvon vanhemmuuteen liittyen.
Sairaalan fysioteraupeutti ohjeisti vauvan hoitoon
ja äidin kuntoutumiseen synnytyksen jälkeen.
Lopuksi hän kuitenkin sanoi sanat,
jotka ovat olleet voimavaranani koko äitiyden ajan:

"Sinulle tullaan antamaan paljon hyvää tarkoittavia ohjeita ja neuvoja äitiyteesi liittyen.
Niitä kannattaa kuunnella mutta muista, että sinä tunnet lapsesi parhaiten
ja tiedät itse, mikä on teille parasta."

Nyt lapsia on viisi, jokainen ihana ja hurmaava oma persoonansa.
Olen parhaani mukaan lapsiani yrittänyt kasvattaa
mutta vähintäänkin yhtä paljon lapseni ovat kasvattaneet minua.
Ja molemminpuolinen kasvaminen jatkuu edelleen.
Lasten kasvaessa myös haasteet kasvavat ja yhä usemmin saa kysyä itseltään,
miten minun nyt tulee toimia.

Juuri tällä hetkellä vanhemmuus vie suuren osan energiasta.
Haasteita on monenlaisia, kun lapsia on monessa eri kehitysvaiheessa.
Joskus miettii, miten saa itsestään jaettua riittävästi kaikille.

Äitiys on raskasta, ihanaa, aikaa vievää, loputonta,
lumoavaa, palkitsevaa, yksi elämän suurimmista lahjoista
ja paljon, paljon muuta.
Paras homma, mihin koskaan olen ryhtynyt. :)


Kuvassa perheen 11v. joka heitti kisan jälkeen
kesän ensimmäiset kärrynpyörät paljain jaloin nurmikolla.
Ja kisareissu oli muuten menestys;
kolme mitalia meidän perheeseen valtakunnallisella tasolla.
Tämä äiti on kyllä niin ylpeä! :)